Työn utopistinen tulevaisuus

Taustaa

Vuonna 1989 isäni rakennusfirmassa työskenteli taitava kirvesmies, jolla oli ongelma. Kerran pari vuodessa mies vain katosi: ryyppy jäi päälle viikoksi tai jopa kahdeksi.

Ryyppyputken jälkeen hän häpeillen ilmestyi aamulla työmaalle kysyen, josko työtä vielä löytyisi. Ja löytyi. Taitavalle miehelle oli käyttöä.

Samanlaista elämää eli moni muukin vähempiosainen. Sairauksien, alkoholismin tai levottoman mielenlaadun vuoksi työssä ei pysytty pitkään, mutta sitä oli helposti tarjolla. Ei tarvinnut kuin kävellä aamulla työmaalle.

Lama ja sääntely muuttivat kaiken.

Suomeen syntyi rakenteellisesti työttömien joukko, joilla ei työmaalle ole asiaa. Ei vain se, että kotiin tottuneella on vaikea irtautua työmaalle, vaan se, ettei työmailta enää irtoa työpaikkaa. Tarvitaan lupalappuja, tulityökortteja ja koulutuksia, joiden suorittaminen voi kestää viikkoja. Apuduunareita ei ole enää mahdollista ottaa työmaalle ad hoc.

Tänä päivänä karkaileva tuurijuoppo ei enää löydä paikkaansa yhteiskunnassa, olipa taidot kuinka hyvät tahansa. On yrityksille liian kallista ja työlästä pitää listoillaan niitä, joiden suoritteet eivät ole ennustettavia. Sortujat alkoholisoituvat kotisohvilleen ja järjestelmä ei jousta.

Tämä kirjoitus on toinen puolisko parista. Ensimmäisessä, Hyvinvointivaltio palkkakuitin varassa, kävin läpi, miten tekoäly voi purkaa suomalaisen työyhteiskunnan ja sen mukana verotuksen, joka pitää hyvinvointivaltiota pystyssä. Se oli synkkä kirjoitus.

Tämä ei ole. Tämä on ajatusharjoitus siitä, mitä tapahtuu, jos sama tekoäly, joka vei työpaikat, antaa takaisin sen, mikä hävisi 1990-luvulla: mahdollisuuden kävellä aamulla työmaalle.

Tiistai, vuosi 2034

Kalevi herää Tampereella vähän ennen kahdeksaa. Viimeiset kaksi viikkoa eivät olleet hänen parhaitaan, ja siitä saa jokainen ajatella mitä haluaa.

Puhelimessa odottaa aamun lista:

Katon läpiviennin korjaus, Hervanta, 2,3 km — 14 jobia Todennäköisyys, että tykkäät: 91 % Tulityökorttisi vanheni toukokuussa. Päivitän sen matkalla, vie 12 minuuttia.

Opeta nuorelle, miten kattotuoli oikaistaan, Kaleva, 1,1 km — 9 jobia + oppimisbonus Todennäköisyys, että tykkäät: 78 % Et ole tehnyt tätä ennen. Luulen, että olet tässä hyvä.

Terassin purku sateessa, Lielahti — 31 jobia Et tule pitämään tästä.

Listan alimpana on vielä yksi rivi:

Terveysasemalla olisi torstaina aika, jos haluat jutella niistä kahdesta viikosta. Ei maksa mitään.

Kukaan ei kysy, missä hän on ollut. Kone tietää, mitä Kalevi osaa, ja katto tarvitsee korjaajan tänään. Siinä kaikki, mitä kummankaan tarvitsee tietää.

Kalevi valitsee katon. Iltapäivällä hän päättää kokeilla myös opettamista. Torstain aikaa hän ei vielä varaa, mutta ei myöskään poista ilmoitusta.

Vanha työ ja uusi työ

Vuonna 1989 työmaalle käveltiin aamulla. Vuonna 2019 työpaikkaa haettiin, ja hakemuksen liitteeksi piti laittaa koko elämä. Vuonna 2034 työ tulee sinun luoksesi.

Vanhassa työmaassa oli jotain, mikä hävisi: matala kynnys. Epävakaa ihminen sai käydä töissä silloin, kun pystyi. Hintana oli se, että turvallisuus, verot ja reiluus olivat vähän niin ja näin.

Nykyisessä työpaikassa on jotain, mikä kannattaa säilyttää. Kortit, veronumerot ja koulutukset eivät ole kiusantekoa, vaan ne pitävät ihmiset hengissä ja veroja kertymässä. Hintana on se, että kynnys on noussut niin korkeaksi, että iso joukko ihmisiä on jäänyt pysyvästi sen alle. Siitä syntyy Rakenteellinen työttömyys.

Jobitalous on yritys saada molemmat. Kynnys laskee takaisin vuoden 1989 tasolle, koska kone hoitaa paperit, kortit ja luottamuksen. Turvallisuus säilyy, koska kone tietää tarkasti, mitä kukin osaa.

Miten tähän päädyttiin

Tarinan alku on sama kuin edellisessä kirjoituksessa. Tekoäly vei tietotyön. Koodarit, kirjanpitäjät, juristiharjoittelijat ja konsultit huomasivat, että heidän työnsä oli juuri sitä, mitä kone osasi parhaiten. Palkkoja katosi ja verotulot romahtivat.

Samaan aikaan Suomi oli täynnä asioita, joita kukaan ei tehnyt. Aita piti maalata. Jonkun äiti kaipasi seuraa. Joku halusi oppia derivoimaan. Joku halusi laskea tonttinsa neljäkymmentä koivua syistä, jotka jäivät hänen omaan tietoonsa.

Mikään näistä ei ollut työpaikka. Niinpä ihmiset alkoivat tehdä niitä toisilleen. Apuna oli alusta asti tekoäly: jokaisella oli jo avustaja, joka osasi etsiä tekijän, sopia ajan ja kuitata työn tehdyksi. Aluksi palveluita oli kymmeniä, eivätkä ne toimineet keskenään.

Aluksi sääntö oli yksinkertainen, sama kuin aikapankeissa: tunti minun työtäni tunnista sinun työtäsi. Se toimi hyvin siihen asti, kun neurokirurgi tarvitsi aidan korjattua ja aidanrakentaja aivoleikkauksen.

Pian keksittiin jobi. Tuntien sijaan ihmiset alkoivat hinnoitella tarpeitaan. Koiran ulkoilutus: 1 jobi. Katon korjaus: 14 jobia. Isän uuden television selittäminen hänelle kolmen tunnin ajan hermostumatta: todennäköisesti 8 jobia.

Tämä pieni muutos on tärkeämpi kuin miltä se näyttää. Kun tunti ei enää ole tunti, kannattaa tulla hyväksi jossain. Kaksisataa vuotta vanha Suhteellinen etu alkaa toimia myös koiranulkoiluttajien ja kattoremonttien mittakaavassa.

Sitten avustajat alkoivat käyttää kaikkia palveluita ristiin, ja ennen pitkää kymmenistä sovelluksista tuli yksi järjestelmä.

Mitä kone tekee

Kone tietää jo, mitä ihmiset tarvitsevat. Nyt se tietää myös, mitä kukin osaa, mitä haluaa oppia, kuinka pitkälle on valmis lähtemään ja minkälainen työ tekee hänet oudon onnelliseksi.

Joka aamu se tarjoaa listan, joka on järjestetty sen mukaan, kuinka todennäköisesti valitset kunkin tehtävän. Päätös on aina sinun.

Kone antaa tehtäviä, joista suoriudut, mutta vähän vaikeampia kuin eilen. Kun opit, tarjoukset muuttuvat. Kun kone laskee, että uuden taidon opettelu kasvattaa elinikäisiä ansioitasi, se maksaa sinulle opiskelusta. Tätä kutsutaan palkalliseksi oppimiseksi, ja taloustieteilijät ovat sanoneet samaa jo kuusikymmentä vuotta nimellä Inhimillinen pääoma.

Koneen tavoite on kirjattu lakiin: maksimoi elinikäiset ansiot ja hauskuus. Ekonomistit huomauttivat, ettei hauskuus ole riittävän täsmällinen hyvinvointifunktio. Kansalaiset antoivat huomautukselle arvosanaksi 2,1 viidestä.

Jokaisesta jobista kone ottaa pienen siivun, veruksen. Sillä maksetaan sairaalat, koulut, tiet ja koulutus, joka tekee ihmisistä arvokkaampia. Suomalaiset valittavat veruksesta katkerasti, mikä on vakuuttanut kaikki siitä, että järjestelmä on pohjimmiltaan suomalainen.

Jokainen tekee joka päivä vähintään yhden jobin verran jotain. Useimmat tekevät paljon enemmän. Työttömyys loppui, kun lakkasimme vaatimasta työpaikkaa.

Miksi tämä ei ole pelkkää haaveilua

Taloustieteellisesti tässä ei ole juuri mitään uutta. Uutta on vain se, että tekoäly tekee sen mahdolliseksi.

Pieniä töitä jää tekemättä, koska niiden transaktiokustannukset ovat suuremmat kuin itse työ. Sopivan ihmisen löytäminen, luottamuksen rakentaminen, hinnasta sopiminen, vakuutukset ja verot vievät enemmän aikaa kuin kahdenkymmenen minuutin tehtävä. Tekoäly painaa nämä kustannukset lähelle nollaa.

Kohtaanto-ongelma on taloustieteen vanha tuttu. Työttömiä ja tekemätöntä työtä on samaan aikaan, koska ne eivät löydä toisiaan. Tekoäly on paras koskaan keksitty kohtaantokone.

Hoiva, korjaaminen, opettaminen ja seura ovat työtä, jota tekoäly ei korvaa lähiaikoina. Baumolin tauti tarkoittaa, että juuri tällaisen työn suhteellinen arvo nousee, kun kaikki muu halpenee.

Keikkatalous on jo näyttänyt, että ihmiset tekevät mielellään pieniä töitä joustavasti. Se on myös näyttänyt, mikä menee pieleen, kun alustan tavoite on alustan oma tuotto. Jobitalouden kone optimoi sinun elinikäisiä ansioitasi. Ero on koko jutun ydin.

Suurin hyppy tässä ajatusharjoituksessa ei ole taloustiede. Se on oletus, että ihmiset luottavat tekoälyyn niin paljon, että antavat sen kartoittaa kaikki tarpeensa ja taitonsa. Jos sen hyväksyy, loppu seuraa yllättävän luontevasti.

Ajatusharjoitus wikinä

Kuten edellisessäkin kirjoituksessa, kirjoitin tästä fiktiivisen tulevaisuuden wikin. Se on ajatusharjoitus, ei ennuste. Siellä Jobi Economy syntyy vuonna 2029 veropohjan kriisin keskellä aikapankeista, jobi saa lainsäädännöllisen määritelmän vuonna 2030 ja verus kattaa vuoteen 2034 mennessä lähes 40 prosenttia verotuloista. AI Work Matching, One Jobi Rule, Paid Learning ja Lifetime Earnings + Fun kuvaavat järjestelmän osat tietosanakirjan kuivalla äänellä. Mukana on myös kritiikki: yksityisyys, syrjintä ja kysymys siitä, kenen tavoitteita kone lopulta palvelee.

Mitä tästä opimme

Tekoäly ei luonut uusia työpaikkoja. Se tuhosi koko työpaikan instituution. Sitten kävi ilmi, että hyödyllistä ihmistyötä oli aina ollut paljon enemmän kuin työpaikkoja.

Synkässä versiossa tämä sama havainto on tragedia: työtä olisi, mutta mikään ei muuta sitä toimeentuloksi. Tässä versiossa se on ratkaisu.

Kalevi olisi pärjännyt tässä maailmassa hyvin. Ehkä jopa paremmin kuin vuonna 1989.

★