Jobiekonomia · Osa 1/5
Jobiekonomian ylevät perusperiaatteet
Jobiekonomia on työn järjestämisen tapa, jossa ihmiset tekevät hinnoiteltuja tehtäviä toisilleen ja tekoäly yhdistää tarpeet ja tekijät. Sen oikeutus on siinä, että se palvelee jokaista osallistujaa, ei välittäjää. Tässä ovat periaatteet, joiden varaan se rakentuu.
1. Jokainen voi tehdä jotain, mitä joku toinen arvostaa
Kukaan ei ole hyödytön. Koiran ulkoiluttaminen, tabletin neuvominen isoäidille tai puolen tunnin seura yksinäiselle ovat työtä, jolla on arvo. Jobiekonomian lähtökohta on, että kynnys tehdä jotain hyödyllistä on niin matala kuin mahdollista.
2. Työ, ei työpaikka
Työ jaetaan tehtäviksi eikä niputeta viroiksi. Kukin tekee niitä tehtäviä, joissa hän on suhteessa parhaimmillaan, ja voi yhdistää ne vapaasti muuhun elämäänsä. Työpaikkoja voi yhä olla, mutta ne eivät ole ainoa tie toimeentuloon.
3. Arvo, ei aika
Tunti ei ole tunti. Tehtävät hinnoitellaan jobeina kysynnän ja tarjonnan mukaan, jolloin harvinainen osaaminen, vaativuus ja epämiellyttävyys näkyvät hinnassa. Tämä tekee suhteellisesta edusta kaikkien hyödyn: jokaisen kannattaa tulla hyväksi jossain.
4. Kone ehdottaa, ihminen valitsee
Tekoäly ei määrää töitä. Se tarjoaa jokaiselle listan tehtäviä järjestettynä sen mukaan, kuinka todennäköisesti ihminen valitsee kunkin. Kieltäytyminen on aina sallittua eikä siitä rangaista. Jokainen valinta opettaa konetta ymmärtämään ihmistä paremmin.
5. Kone palvelee ihmisen koko elämää, ei tätä päivää eikä omistajaansa
Tekoälyn tavoitteena on maksimoida jokaisen elinikäiset ansiot ja työn mielekkyys. Se ei optimoi alustan tuottoa, vaan sitä, että ihminen menestyy ja viihtyy koko elämänsä ajan. Tavoitefunktio on julkinen, ja jokainen voi säätää sen painotuksia itselleen.
6. Oppiminen on työtä
Kone antaa tehtäviä, jotka ovat hieman nykyistä osaamista vaativampia, ja opettaa työn aikana. Kun uuden taidon opettelu kasvattaa tulevia ansioita, oppimisesta maksetaan (ks. Palkallinen oppiminen). Jokaisella on myös oikeus kokeiluun: oikeus oppia jotain, mitä malli ei pidä kannattavana.
7. Jokainen jobi rakentaa yhteistä
Jokaisesta tehtävästä ohjautuu pieni osuus, verus, yhteisiin investointeihin: terveyteen, koulutukseen, infrastruktuuriin ja oppimiseen. Mitä useampi tekee ja mitä enemmän osaaminen kasvaa, sitä enemmän on yhteistä jaettavaa. Verotus on automaattista, reilua ja näkymätöntä.
8. Matala kynnys, korkea katto
Aloittaminen ei vaadi ansioluetteloa, haastattelua eikä lupapapereita, koska kone hoitaa kortit, vakuutukset, verot ja luottamuksen. Samalla kasvulle ei ole ylärajaa: sama järjestelmä, joka tarjoaa ensimmäisen jobin, vie ihmisen askel kerrallaan kohti erikoisosaamista.
9. Läpinäkyvyys ja omistajuus omasta itsestä
Jokainen näkee, mitä kone hänestä tietää, ja voi kysyä, miksi jokin tehtävä tarjottiin. Osaamisprofiili ja maine kuuluvat ihmiselle itselleen, ja ne kulkevat mukana palvelusta toiseen. Suojattuja ominaisuuksia ei käytetä tarjousten järjestämiseen.
10. Monta palvelua, yksi järjestelmä
Jobiekonomia syntyy monista erilaisista tekoälyavusteisista palveluista, eikä sitä rakenneta keskitetysti. Yhteinen yksikkö, yhteinen protokolla ja yhteinen tavoite sitovat ne yhteen, mutta käyttöliittymiä, yhteisöjä ja palveluja voi olla monta. Moninaisuus pitää järjestelmän kilpailukykyisenä ja estää yhtä toimijaa kaappaamasta sitä.
Katso myös: Miksi AI on tie työnteon utopiaan · Jobitalous · Transaktiokustannus · Kohtaanto-ongelma